punanahat

Tätä on odotettu,

kaikki on ulkoistettu.

Nahat punottaa ja evät kasvaa.

neljäs päivä

Tuntui oikealta valinnalta yöpyä tuvassa retken viimeinen yö.

Ainakin aamulla kun kuvasi ikkunan lävitse lumisadetta.

Onneksi lumipyrähdys oli nopeasti ohitse.

Retken viimeinen päivä meni valtavan nopeasti.

Se oli yhtä suurta loppusuoraa kohti Pallas hotellin maisemia.

Söimme vielä tuntureilla viimeiset herkkunäkkileivät

ja veikkailimme mihinkä aikaan tilaamme kyydin odottamaan.

  

***
Nyt vaelluksesta kulunut reilu viikko.

Uudestaan?

Jos ikinä on mahdollisuus,

ehdottomasti.

kolmas päivä

Entä jos vaeltaisi yksin?

Eksyisikö?

On kyltit joita seurata, on polut jotka valmiiksi tallattu.

On pitkospuita, kivikoita.

Tasaisiksi hiotuneita, koneellisesti tasoitettu polkuja.

Jos kulkisi yksin.

Kenen kanssa maailmaa parantaisi,

kuka ojentaisi juomapullon rinkan sivutaskusta.

Kuka  jäisi odottamaan kun alamäkiosuuksilla se vasen polvi alkoi vihoitella.

 

Retken viimeisen yön vietimme Nammalakurussa.

Minäkin autiotuvan lämmössä.

Mökki uutuuttaan hohtava.

Erittäin valoisa näin kesäaikaan kun kuusi ikkunaa pienessä tuvassa.

Onneksi nukkumatin kanssa hyvissä väleissä,

unet olivat sikeät.

Jos olisin vaeltanut yksin,

ei olisi ketään joka nämä kuvat nähdessään muistaisi tuulen vireet kuten minä.

toinen päivä

 

 

Matka jatkui,

säät suosivat.

Tytär alkoi puhua ja pulputtaa entiseen tapaansa,

alkoi unelmoida evästuokioista.

Edessäpäin näkyi polkuja,

takanapäin näkyi jo kuljettu reitti.

Tuntureita aina pohjoisessa halajan näkökenttääni.

Nyt koin ne.

Olin tuntureiden keskellä ja tunsin itseni osaksi niitä.

Karuuden suunnaton kauneus.

ensimmäinen päivä

 

Vaellusreitti
Tämä on tarttuva tauti,

ihan kuten Lapin hulluuskin vai kutsuttiinko sitä taiaksi. 

Naapuri pyysi isääni mukaan vaeltamaan,

vuosia sitten.

 Ja sitten seuraava tartutettava ja seuraava.

Tänä kesänä olin vuorossa minä ja esikoisemme, neiti 13v.

Retkelle oli helppo lähteä konkareiden matkassa,

mamman ja pappan.

Loppu lapsikatras jäi isin seuraan leirintäalueelle,

mistä tekivät päiväretkiä aina Jäämerelle saakka.

Vähän jännitti mitenkä naksuttavat polveni kestävät,

painaako rinkka liikaa ja ja ja...

Alkumatkasta rinkka painoi,

helpotti kun sai säädöt kohdilleen.

Hetken kävi jo mielessä maitojuna,

ihan hetken vain.

Ensimmäisellä taukopaikalla esikoisen energiaksi tarkoitettu patukka hyökkäsi.

Saattaa sisältää pähkinää-merkintä,

sisälsi tällä kertaa.

Retkikuntamme reipas kuopus alkoi voida pahoin.

Nesteen, runsaiden levähdysten ja päättäväisyyden voimin saavutimme yöpaikaksi aiotun Sioskurun autiotuvan.

Reitti ei ollut se helpoin,

ja voi vain kuvitella mitä oli suoriutua siitä puolikuntoisena.

Maisemat.

Ei niitä voi sanoin kuvata.

Kuvatkin tuntuvat latteilta.