maanantaina, lokakuuta 29, 2012

metsän muistolle




Ei se ole meidän metsä.
Ei koskaan ollutkaan.
Metsä se oli ja erittäin tärkeä sellainen.

Lasten majametsä.
Itselleni tuhansien ajatusten metsä.
Mitenkä kauan nuo puut saaneet kasvaa.
Mitenkä monta tarinaa nähneet.

Honkakin kohosi korkeuksiin,
ei sitä ylttänyt halata.

Vielä en ole itse nähnyt,
kuuleminenkin satuttaa.

Ovat pinossa tien varressa,
honkakin.
Tahdon puut takaisin.

Kuvat kahden viikon takaa,
ylin kuva tammikuulta.

2 kommenttia:

  1. Voi ei. Uskon tuon surun. Voin tuntea sen itsekin. Niin tärkeitä juttuja. Meidän lähimetsät/pellot on kaavoitettu.. aiotaan joskus rakentaa. Minua surettaa nyt jo ajatuskin kun kävelen siinä luonnonhelmassa joka meillä vielä on... :(

    VastaaPoista
  2. Metsä kaatui mökkimiljööstä, rajan toiselta puolelta. Jos jotain hyvää, järvi näkyy, niin kertoivat. En ole vielä vakuuttunut.

    VastaaPoista