torstaina, helmikuuta 01, 2018

kiire ja kireys

Asun sellaisen ihmisen kanssa joka ottaa kaiken negatiivisen itselleen.
Vain hänen hartiansa ovat taakkoja varten,
vain hänen hermojaan koetellaan.
Yhteiset päänvaivat ovat hänen ratkaistaviaan.

Ihan rakkaudella tämän kerron.

Kerron jotta murheiden omiminen rasittaa.
Se saa tuntemaan vähäpätöiseksi ja riittämättömäksi.
Sellaiseksi ettei luoteta.

Ei minun pitänyt tästä kirjoittaa,
nyt vain eksyin raiteelta tätä viikkoa kuormittaneeseen aiheeseen.

Minun piti kertoa mitenkä ärsyynnyn kiireestä.
Sellaisesta kiireestä mikä on ihan turhaa.
Tekemällä tehtyä.
 
 Kiire juosta oravanpyörässä eteenpäin.
Joulusta juhannukseen ja taas kohti joulua.

Tänään kauppaan astellessani minua vastaan tuli ihmisiä,
jotka kantoivat kainalossaan multasäkkejä.
Oikeesti, joko pitää istuttaa?

Siellähän ne olivat esillä,
vihannesten ja kukkien siemenet.
Olen taas myöhässä.

Kassalta olivat kadonneet konvehtirasiat,
tilalle oli tullut pääsiäismunat ja rairuohot.
Olo oli kyllä harhainen,
olenko nukkunut parin kuukauden ylitse?
Kuvittelin kääntäneeni tänään kalenterin helmikuuhun.

Mielestäni nyt olisi paikallaan sellainen välitila.
Ei enää tonttuja, ei vielä tipuja.
Saisi vähän vielä piileskellä kynttilänvalossa,
eikä tarvitsisi vielä kasvattaa yhtikäs mitään.

Kiirehän tässä tulee.
Ja siitä seuraa kireys.
Mikään ei johda yhtikäs mihinkään.


 

2 kommenttia:

  1. Voi, allekirjoitan kyllä nämä molemmat! Meilläkin asuu sellainen murheiden kantaja ja kerääjä, sellainen, joka tekee murheen siitäkin, missä sitä ei vielä ole...

    Ja minä en jaksa kanssa tuota, että koko ajan kiirehditään eteenpäin, heti kun joulu on paketoitu, onkin jo kevät, sisustetaan kevättä ja blogit täyttyvät keväästä, minun mielestäni joulun jälkeen on talvi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mukava, lohduttavaa kuulla Anu :-) Tsempit teille ja meille. Kyllä se kevät sieltä tulee vaikka ei sata lasissa hössöttäisikään.

      Poista