turmiollinen ensiapu

Aloin päivällä toimimaan vaiston viemänä.
Keräsin eteiseen tavaroita,
jotka ovat odottaneet vaunulle menoa.

Havahduin.
Pitäähän ne käydä viemässä oikeaan osoitteeseen,
muuten ei mahdu kulkemaan.

Ajelulle siis.
Siellä se odotti.
Paikallaan nökötti.
Huokui loppukesän muistoja, hellehetkiä.
Vähän paljaana,
talvitelttaa vailla.

Kukaan ei kysellyt uimaan.
Pitkin pihaa juoksivat,
puihin kiipesivät.
Olivat vartissa kiinni miljöössä.

Ihan vähän vaan,
ihan pikkuinen lenkki.
Lenkkarit jalassa sammalmetsään.
Pari kourallista suppiloita.
Ensiapua metsäikävääni.

Eihän meitä sieltä pois olisi saanut.
Ei vielä -huusivat lapset.
Itse olin hiljaa ja huusin mielessäni vieläkin lujempaa.
Ja kuulin puoliskoni samoin tuntevan.