Kun ollaan reissussa, pitääkö vielä reissata?
Matkamme ajatus oli tankata valoa, lämpöä, yhdessäoloa.
Nauttia herkuista, kiireettömyydestä.
Kerätä voimia, rentoutua.
Ahmia paikallisuutta.
Paikallisuutta lähdimme ahmimaan parina päivänä omaa lomakyläämme pidemmälle.
Bussimatkailimme Haniaan.
Meri oli tällä kertaa todella tyyni ja rauhallinen.
Edes aallomurtaja ei saanut tyrskyjä osakseen.
Satamassa kävellessämme kävi klassiset.
Ihmisiä tiiraili veteen, piti itsekin mennä katsomaan.
No kaloja näkyi.
Ja sitten jotain isoa ja ihmeellistä.
Merikilpikonna.
Vaikutuin.
Kapeat kujat, satama-alueen kauneus.
Tällä kertaa ihmismassa oli valtava verraten edellisiin käynteihimme.
Aavistus ahdistusta.
Ja selkeää helpotusta paluubussiin istahtaessamme.
Toisen retken teimme vuokra-autolla.
Suunta Paleohoraan ja sieltä Elafonissin rannalle.
Vuoristossa autoilu on aina yhtä jännittävää.
Enhän minä autoilusta tietenkään voi puhua kun vain kartanlukijana olen toiminut.
Tehtäviini on kuulunut komennukset; hiljennä, älä katso sivulle, apua, iik.
Kallistukset sisäsivulle jyrkänteiden kohdalla jotta paino pysyisi turvallisempana.
Liiankin pelottavaa.
Ja silti lähdemme moisille seikkailuille kerta toisensa jälkeen uudelleen.
