sunnuntaina, lokakuuta 09, 2011

sanaleikkiä

Rakastan sanaleikkejä,
jäin niihin kiinni lukiossa.
Hassu huomio,
jotain suurta, sieltä instituutiosta.

Pelottava opettaja.
Näin etukäteen kerrottiin.
Pilke silmäkulmassa,
huumorilla ja suurella ammattitaidolla.
Senkin huomaan vasta vuosien päästä.

Hän hymyilee tuolla jossain,
ylhäällä.
Pyytää toistamaan vokaalit katkeamattomana venytyksenä....

Kiitos kiinnityksestä sanaleikkiin,
ihailemalleni sanataiturille 

Meri pelottaa ja saa minut kaipaamaan. Se saa minut haaveilemaan.
Lämmin meri jossain kaukana, turkoosina ja kutsuvana. 
Tai syksyiset tyrskyt lähellä. Lohduton pimeys, pohjattomuus. Surumielisyys ja samaan aikaan suuri voimallisuus.
Meri on ollut läsnä yhdessä elämäni suurimmassa tapahtumassa tai useammassakin jos puhutaan Meristä.


Huomenna aion kävellä kampaajalle. Kymmenes kymmenettä kello kymmenen. Toivottavasti en unohda.
Aion piristää päätäni ulkoisesti. Väriä ja saksimista.
Jotain helppoa ja piristävää nopeisiin aamuihin. 
Ei punaista tällä kertaa.

Unet seuraavat minua syklein.
Olen pienellä aikaa itkenyt vierasta naista, joka lainasi saappaitanikin. Oli muuttanut meille, uudeksi naiseksi. 
Paremmaksi.
Vastapainoksi kohtasin aika komean otuksen itsekin, muutama yö myöhemmin.
Unessa tein valinnan ja löysin silmät avattuani saman otuksen vierestäni.
Tulkitsin uneni halipulaksi,
se korjattu.


Olenkohan ennen puhunut miehistä otuksina?
Olkoot sellaisia tällä kertaa.

En luopuisi..
Olen luopumista usein miettinyt. Mikä olisi se tavara, tekeminen minkä jättäminen tuntuisi kovimmalta.
Se yksinkertaisempi elämä,
keskellä ei mitään. 
Pärjäisin ilman tavaravuoria, mutta tästä sylissäni lämmittävästä kojeesta en enää luopuisi.
Olen toki joutunut luopumaan jo useammastakin, onneksi uusia löytyy.
En enää osaisi luopua netin pohjattomasta maailmasta.
Pidän kädessäni naruvyyhtiä,
sieltä vedän luokseni aina haluamani. Kaukaiset läheiset ovat yhtäkkiä ihan lähellä, kiitos ihmeellisen nettimaailman.

Silmät nauroivat. Ne vangitsivat ensikatseellaan. 
Se oli marraskuu, kohta seitsemäntoista vuotta sitten. Niitä silmiä ja upottavia hymykuoppia en unohda koskaan.
Olen ne monistanut viisinkertaisiksi.  

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti