ystävänpäivän aattona

Ystävänpäivään sopivat villasukat.

Laulu villasukista ja ystävistä on aina yhtä liikuttava,

erityisesti lasten laulamana.

Nämä villasukat ovat ekaluokkalaisen.

Maanantaina palasi koulusta,

nakit irvistivät kummankin sukan ulkopuolella.

Jäljet johtavat lankaan jolla kärjen kudoin,

taisi olla sata villaa. Ei kestävää.

Niinhän sille ystävyydellekin välillä käy.

Tulee reikiä, tulee välimatkaa.

Tulee väliin vuosia ja elämäntilanteiden erilaisuuksia.

Välillä parsiminen on turhaa,

keinotekoista elvytystä.

Parempi antaa purkautua ja luoda uutta.

Sitten on niitä sukkia jotka seuraavat vuodesta toiseen.

Paranevat vain vanhetessaan.

Huopuvat pehmeiksi ja turvallisiksi.

Minulla on ollut tähän teemaan liittyen paljon ajatuksia.

Olen seurannut lähes liikuttuneena ystävättäriä.

Tänään taas tapasin heidät.

Asuvat samaa taloyhtiötä.

Lenkkeilevät, shoppailevat, nauravat ja kinastelevat.

Heidän ikänsä on lähempänä sataa kuin viittäkymmentä vuotta.

Kadehdin heitä, heidän ystävyyttään.

Minä olen onnistunut kadottamaan ystäviä,

ovat jääneet vuosien taakse.

Olen ollut huono etsimään uusia tilalle,

liian ujo. 

En tunne itseäni yksinäiseksi kun harvoin yksin olen.

Se tuntuu silloin kun kaipaa salaisuuksille jakajaa

tai silloin kun maailma kaipaisi parantamista.

Tällä viikolla olen epäillyt yksinäisyyttäni.

Olen tullut ystävyys teemalla muistetuksi.

Ehkä olenkin rypenyt turhaan,

ehkä minun on pitänyt rypeä noustakseni.

Noustakseni ja nähdäkseni ystäviä.

Niinkuin tekin siellä.

Pidetään huolta ystävistämme.

Ja villasukista.