Kökarissa

Mitä me siellä retkellä teimme.

Pyöräilimme saarta pitkin ja poikin.

Pidemmillä välimatkoilla (n.20km reissuissa) kaksi pienintä nauttivat kyytipalvelusta.

Toinen tarakalla ja toinen pyöräkärryssä.

Pyöräilimme mm.kahville saarella sijaitsevalle omenatarhalle.

Minun tarakalla istunut radio aina välillä tiedusteli;

"onko äiti vielä pitkä matka sinne tomaatti-maailmaan?"

Eipä ollut tylsä pyöräillä kun musiikin tauotessa kertoi uusia vitsejään.

Söimme jätskiä

ja vähän pannariakin.

Lapsilla oli omat lompakkonsa mukana ja hyvin saivat ne tyhjenemään leirintäalueen puotiin.

Kalenin alueella kävimme vaeltamassa.

Eiköhän sitä voi vaeltamiseksi sanoa kun kipitimme pitkin polkuja ja kallioita useamman tunnin.

Reitin alussa oli varoitus ettei sovellu liikuntarajoitteisille eikä pienille lapsille.

Vajaa nelivuotiaalle oli jo sopiva.

Vasta loppumatkasta alkoi kyselemään sylikuljetusta,

silloin isommatkin jo mutisivat kilometreistä.

Rakkain paikka minulle Kökarissa on kirkkomaa.

Kirkko on niin kauniilla paikalla.

Kirkon kallioille teimme retkiä.

Paistattelimme auringossa,

söimme eväitä.

Kutomista, lukemista, kivitaidetta, leikkimistä.
Makailua lämpimällä kalliolla,
haaveillen.

Välillä seikkailtiin rantakallioilla ja olivat lapset siellä käärmeenkin tavanneet.

Minä näin yhden kyyn pyöräretkellä. 

Ylitti tietä.

Viluväristykset vieläkin.

Säät suosivat.

Parina päivänä sateli iltasella.

Silloin ropina vain tuntuu kotoisalta teltan kattoon hakatessa.

Saimme mitä haimme.

Viikon retki tuntui ikuisuudelta,

hyvässä mielessä.

Irtautui kotiarjesta.

Perheen yhdessäoloa.

Huikaisevia maisemia.

Iltakalaa, auringonlaskua kirkkokallioilla.

Paljon lämpimiä kesämuistoja.

Retken viimeinen päivä oli säiden puolesta paras.

Päivässä oli muutenkin jotain erityisen suurta,

se tarvitsee ihan oman raporttinsa.