Esine,
joka notkunut yläkerran vessan hyllyllä vuosia,
osui tänään silmiini.
Soittorasiani.
Lapsuuden synttärilahja. Hartaasti toivoin ja sain lahjaksi kaksikin soittorasiaa.
Muistan kun kävimme paikallisessa lelukaupassa toisen vaihtamassa,
varmaankin johonkin rekka-autoon -en muista.
No toin tänään soittorasian alakertaan,
koesoitin ja katselin kirppatädin silmin.
made in Japan
En se minä kyllä siinä tanssahtele tyllihameessa.
En ole tanssahdellut koskaan,
enkä ole omistanut prinsessa hörhelöitäkään.
Ei minulla ole ollut edes pitkiä hiuksia joita kiharrella kauniiksi.
Poikatyttö taidan olla.
Tätä miettiessäni ajauduin kampauspöytäni tarinaan.
Tykkään kalusteesta valtavasti,
se on kaunis.
Joskus kampaan hiuksiani peilin edessä.
Peili on sellainen epätarkaksi elänyt.
En ole koskaan istahtanut peilin äärelle kuvaani katsomaan.
Olen huono peilien kanssa.
Saatan pestä hampaat,
föönata hiukseni
ja jo kotoa lähtiessä ajatella; en katsonut yhtään peiliin.
Sillä silmällä.
Tästäkin voisi tehdä vaikka uudenvuoden lupauksen.
Voisin katsoa peiliin useammin.
Laittaa vaikka ripsiväriä joskus.
Niin ja ostaa huulipunan sen eltaantuneen tilalle.
Huih.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti